Julkaistu Suomenmaan blogina 16.3.2020.

Sen li­säk­si, et­tä jyl­lää­vä ko­ro­na­vi­rus tes­taa dra­maat­ti­sel­la ta­val­la ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­mien kes­tä­vyyt­tä kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa, se lait­taa mei­dät ih­mi­set tes­tiin.

Ko­ro­na on ko­et­te­le­mus myös ih­mi­sen mie­len­ter­vey­del­le. Sen ää­neen lau­su­mi­nen on tär­ke­ää, jot­ta voim­me yrit­tää vah­vis­taa sit­koa ja sie­to­ky­kyä it­ses­säm­me, re­si­liens­siä.

Olemme uu­des­sa mai­se­mas­sa. Kuin aa­vi­kol­la, jos­sa hiek­ka­myrs­ky peit­tää nä­ky­vyy­den.

Et­sim­me jär­ke­viä vas­tauk­sia ja to­tuuk­sia, tah­dom­me hal­li­ta ti­lan­net­ta tai edes tie­tää, mitä seu­raa­vak­si ta­pah­tuu.  Tar­vit­sem­me tun­net­ta tur­val­li­suu­des­ta, tar­vit­sem­me tie­toa.

It­se huo­ma­sin muut­tu­va­ni riip­pu­vai­sek­si uu­ti­sil­le.  Lau­an­tai­na tein so­pi­muk­sen it­se­ni kans­sa. Pää­tin, et­tä lo­pe­tan jat­ku­van kän­nyk­kä­uu­tis­ten ja what­sapp-vies­tien sekä fa­ce­book-päi­vi­tys­ten se­laa­mi­sen. Jat­ku­va in­for­maa­tio tuot­ti stres­sin­kal­tai­sen olo­ti­lan.

Tämä pää­tös rau­hoit­ti miel­tä­ni ja käyt­täy­ty­mis­tä­ni. Se rau­hoit­ti myös las­ta­ni. Olin taas läs­nä.

Päät­tä­jä­nä saan tar­vit­ta­es­sa käyt­töö­ni kyl­lä kai­ken tar­vit­ta­van tie­don.

Luulen, et­tä em­me vie­lä hah­mo­ta, mi­ten eri­koi­nen ajan­jak­so on edes­säm­me. Glo­baa­li­ta­lous nii­aa ja maa­il­ma me­nee pol­vil­leen.  

Ko­em­me eri­kois­ta yh­teyt­tä kan­sain­vä­li­ses­ti. Mo­net maat ovat sa­mas­sa ve­nees­sä. Ai­rois­sa on eroa. Huo­maan miet­ti­vä­ni, mis­sä hi­tos­sa on nyt EU ja yh­tei­nen pää­tök­sen­te­ko?

Jou­dum­me sie­tä­mään poik­keuk­sel­li­sel­la ta­val­la epä­var­muut­ta. Ko­deis­ta tu­lee jo­kai­sen maa­il­man kes­ki­pis­tei­tä vie­lä enem­män kuin San­te­ri Al­kio lau­sah­duk­ses­saan ai­ka­naan tar­koit­ti.

Jou­dum­me ar­vi­oi­maan ai­kaa ja sen ku­lu­mis­ta uu­sis­sa mää­reis­sä. Jou­dum­me päät­tä­mään, mikä on vält­tä­mä­tön­tä, mikä toi­sar­vois­ta. Jou­dum­me te­ke­mään pää­tök­siä vain par­haan har­kin­tam­me mu­kaan, vail­la to­tuuk­sia.

Jou­dum­me sai­ras­ta­maan ja ar­vi­oi­maan voi­ma­va­ro­ja niin omas­sa elä­mäs­sä kuin koko yh­teis­kun­nas­sa uu­sik­si. Jou­dum­me tes­taa­maan her­mo­jam­me, yhä uu­del­len ja uu­del­leen.

Luottamusta päät­tä­jiin, eri­tyi­ses­ti maan joh­toon, pun­ni­taan poik­keuk­sel­li­sel­la ta­val­la.

Mei­tä mi­ta­taan eri­tyi­ses­ti sil­lä, eläm­me­kö hy­vin­voin­ti­val­ti­on ide­aa to­dek­si omal­la käy­tök­sel­läm­me.

Siis on­ko yh­teis­kun­ta yh­tä vah­va kuin sen hei­koin lenk­ki, ovat­ko tur­va­verk­koa tar­vit­se­vat nyt eri­tyis­suo­je­luk­ses­sa, ase­tam­me­ko hei­koim­mat ja hau­raim­mat etu­si­jal­le yh­teis­vas­tuul­li­ses­ti? Muis­tam­me­ko hei­dät, joil­la asi­at oli­vat huo­nos­ti jo en­nen ko­ro­naa – ja hei­dät, joi­den ei ole hyvä ol­la ko­dis­saan? Kuu­luu­ko uu­ti­sis­sa yhä vain hy­vä­o­sais­ten huo­les­tu­nei­den ää­ni?

Em­me vie­lä osaa sa­noa, muut­tuu­ko ko­ro­nan jäl­keen joku py­sy­väs­ti. Mus­tel­mia mei­hin ai­na­kin jää. Mut­ta ja­los­taa­ko tämä kär­si­mys mei­dät? Vai pa­laam­me­ko van­haan, kuin pai­na­jai­ses­ta he­rä­ten. Joh­taa­ko tämä jopa jär­jes­tel­mä­ta­son muu­tok­siin?

Ainut mikä juu­ri nyt on var­maa, on oi­keus ja vel­vol­li­suus tut­kis­kel­la omaa si­sin­tään. Sik­si kir­joi­tin lis­tan it­sel­le­ni. Tee Si­nä­kin oma­si.

– Tun­nis­ta ja tun­nus­ta, mi­ten maa­il­maa mul­lis­ta­va vi­rus voi na­ker­taa miel­tä tai ai­na­kin täyt­tää sen. Ole siis ar­mol­li­nen it­sel­le­si. Ys­kän­puus­ka vä­hän hir­vit­tää, kau­pas­sa oven­kah­va äl­löt­tää. Niin kaik­kia mui­ta­kin.

– Va­lit­se asen­tee­si, uu­del­leen joka päi­vä. Jo en­nen kuin nou­set sän­gys­tä ylös. Ke­vääs­tä tu­lee pit­kä, jos va­li­tat kai­kes­ta.

– Muis­ta, et­tä moni asia on sit­ten­kin en­nal­laan ja ihan älyt­tö­män hy­vin.

– Elä ih­mi­sik­si. Au­ta en­nem­min kuin vai­keu­ta.

– Kii­tä hei­tä, joi­den am­mat­tin­sa vuok­si on nyt pal­vel­ta­va mui­ta.

– Luo­ta huo­mi­seen. Ja asi­an­tun­ti­joi­hin, vi­ra­no­mai­siin. Suo­mek­si: toi­mi ku­ten käs­ke­tään. Tot­te­le oh­jei­ta. Pis­te.

– Myön­nä, et­tä krii­sis­sä luon­teem­me kul­ma­ki­vet tu­le­vat esil­le. Toi­nen hös­söt­tää, toi­nen ve­täy­tyy. Toi­nen kri­ti­soi kaik­kea, toi­nen vaa­tii oi­keuk­si­aan kiu­kut­te­le­mal­la. Moni ihan vain on, kuu­los­te­lee ja kum­mas­te­lee. Meis­tä tu­lee ää­ri­vii­vo­jam­me. Sie­dä sitä.

– Muis­ta, et­tä oma hy­vin­voin­ti­si ei ole maa­il­man ai­nut asia.

– Elä to­dek­si lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta.  Nyt se on enem­män kuin ai­koi­hin teko kuin sana.

– Nau­ti luon­nos­ta. Sen ilo kuu­luu kai­kil­le.

Liian ylevää on vaa­tia nä­ke­mään täs­sä kai­kes­sa val­ta­vas­ti mah­dol­li­suuk­sia. Mut­ta sil­ti voi kul­kea po­sin puo­lel­la, as­tel­la ka­dun au­rin­kois­ta lai­taa.

Ko­ro­na ei saa tap­paa huu­mo­ria. Se yh­dis­tää mei­tä mer­kil­li­sel­lä ta­val­la. Tä­nään­kin saa nau­raa, jos nau­rat­taa. Vaik­ka tois­ten ves­sa­pa­pe­reil­le – en­nen kaik­kea sik­si, et­tä os­tin sitä var­muu­den vuok­si it­se­kin.

Kun py­säh­dym­me, nä­em­me elä­mäm­me sel­ke­äm­min. Tah­mai­sen sii­rap­pis­ta ja ku­lah­ta­neen nuk­kais­ta, mut­ta tot­ta; jo ly­hy­es­sä ajas­sa olen­nai­nen erot­tuu epä­o­len­nai­ses­ta.