”Poltan tupakkaa, eikä haittaa jos kuolen siihen. Eipä tarvitsisi itse vanhana maata autettavana laitoksessa.”

En tiedä mitä olisin sanonut. Silmissä oli kova katse. Työssään uupuneen lähihoitajan tunteenpurkaus iski tikarin lailla. ”Miksi et tee mitään”, hän huusi olemuksellaan.

Hoitaja kertoi, miten heillä ei ole työssään aikaa mihinkään. Tehdään vain pakollinen. Kaukana on kuulemma aika, jolloin kiikkustuoliin istahdettiin mummon viereen. Hyvä työporukka ainoastaan auttaa jaksamaan. Vapaaehtoisten varaan lasketaan, mutta ei sekään paljoa takaa.

Hoitajan työnantaja oli yksityisen yrityksen tehostetun palveluasumisen yksikkö. Asukkaina vakavasti muistisairaita vanhuksia.

Sitten vastaani tuli toinen todellisuus, sattumalta samana päivänä.

Paikka oli sekin yksityinen tehostetun palveluasumisen yksikkö. Asukkaina niin ikään vakavasti muistisairaita vanhuksia.

Sain vierailla paikassa, joka oli ikäihmisten Koti. Isolla kirjaimella. Viimeinen koti. Kuolemasta tulee totta jokaiselle, siitä puhutaan kodissa suoraan, mutta siihen asti jokainen päivä on lahja.

Mennessäni illansuussa käymään mummot ja papat istuivat terassilla. Voin vakuuttaa, että heitä ei oltu kiikutettu siihen ministerivierailua varten näytille. Sen vaan tunsi ja aisti. Yksi liikuntakyvytön oli nostettu makaamaan keinuun. Siinä hän antoi kesätuulen hyväillä harmaita hiuksia. Kukat kukkivat puutarhassa, yhdessä asukkaiden kanssa istutetut.

Unilääkkeitä ei käytetä. Hygieniahaalareita ei käytetä. Ruuan tekee oma emäntä. Asukkaiden kuvat, taulut ja kukat saavat olla paikoillaan rauhassa. Kukaan ei heittele niitä vessanpöntöstä alas kuten eräässä paikassa, jossa aiemmin vierailin. Kukaan ei karkaile, yöt ovat rauhallisia – koska päivällä on tarpeeksi tekemistä ja asukkaiden kanssa puuhaillaan asioita. Vanhusten henkilöhistoria, tykkäämiset ja toiveet ovat läsnä. Henkilökunnalla ei ole kahvihuonetta. Tietojärjestelmiin kirjataan asioita läppäreillä, joita käytetään siinä asukkaiden kanssa samassa pöydässä istuskellessa.

Yrittäjä saa toiminnastaan per asukas tismalleen saman palvelusetelipohjaisen korvauksen kaupungilta kuin kaikki muutkin. Asukkaille hoidon hinta määräytyy samalla tavalla kuin muuallakin. Hoitajien määrämitoitus on 0,6 paikkeilla.

Minun on pakko kertoa tämä kaikki, koska tunnen suurta voimattomuutta.

Laki on sama kaikille. Vanhuspalvelulaki on verrattain uusi ja sisällöltään hyvä.

Jokainen haluaa vanhuksille ihmisarvoisen kohtelun. Julkinen ja yksityinen palveluntuottaja, jokainen päättäjä.

Mikä tässä mättää? Ei tämä kaikki ole rahasta kiinni. Ei tätä lailla säädetä. On väsynyttä ja kulahtanutta todeta tämän olevan kiinni asenteesta. Mutta kun se on. Tuntuu sairaalloiselta hyvinvointivaltiossa vuonna 2017, jos lakiin pitäisi kirjata ikäihmisen oikeus ulkoilmaan.

Rohkenen luottaa siihen, että valinnanvapauden myötä ikäihmisten hoidossa laadusta tulee kilpailutekijä. Sitten enää julkinen tai yksityinen palveluntarjoaja ei voi ohittaa sitä, miten hoidettavaa ihmistä kohdellaan ja miten henkilökunnan jaksamiseen panostetaan. Siitä tulee asia, joka elämän viimeisiä vuosia aidosti mitataan. Ja sen mittarin kriteerit saa jokainen hoitoa tarvitseva tai hänen omaisensa asettaa. Se on mahtavaa.

Meidän pitäisi päättäjiänäkin oivaltaa, että säätelemällä ikäihmisten huoneiden ja vessojen neliökokoja ympärivuorokautisen hoidon yksikössä emme taida keskittyä sittenkään oleelliseen. Emme keskity oleelliseen edes henkilöstön mitoitusdesimaaleista vääntämällä.

Olemme antaneet kieleemme pesiytyä arkiseksi tavaksi puhua vanhusten sijoituspaikoista ”tehostetun palveluasumisen yksikköinä”. Vihaan sitä termiä. Ymmärrän kyllä maksukäytänteisiinkin perustuvan terminologian, mutta mitä vikaa ihan oikeasti oli vanhainkodeista puhumisessa? Siinä sentään on sanottu, että koti. Voitaisiinko jatkossa puhua vaikkapa ikäkodeista?

En ikinä unohda sitä tehostetun palveluasumisen yksikön yhden papan huonetta. Siellä oli vain lattialla patja ja tyyny. Kyllä, kuin vankilassa. Hoitajien kertoman mukaan muistisairas vanhus haluaa tuhota huonekaluja ja siksi kaikki on viety pois. Olin niin naiivi, että en osannut kyseenalaistaa sitä. Oliko lääkitys arvioitu tarkasti? Oliko hänelle tarjottu tarpeeksi virikkeitä? Oliko hänen historiaansa tutustuttu? Läheisten kanssa keskusteltu?

Vai oliko vain henkilökunnan uupumuksen keskellä hoidettu seurausta, ei syitä?

En mahda sille mitään – rohkenen tämän sanoa – jos hoitotyöstä vastaavat esimiehet, yritysten omistajat, kuntien johtavat virkamiehet ja päättäjät eivät uskalla katsoa toimintaansa muuta kuin numeroina ja budjetteina. En mahda sille mitään, jos omaiset eivät vaadi läheisensä loppuvuosista parempia eivätkä kyseenalaista näkemäänsä.

Tunnen voimattomuutta ja suuttumusta, jos alalla työskentelee joku välinpitämätön tai väsynyt, joka haluaa mennä siitä mistä aita on matalin, eikä tajua hoitavansa ihmistä kenties hänen viimeisenä elämänsä päivänä.

Teen ministerinä kaikkeni, että parhaat tavat toimia, arvostava kohtelu ja ikäihmisen laadukas kohtaaminen tulevat hoivatyön ytimeen. On ihan mahtavaa, että monissa paikoissa näin jo tapahtuu. Ja niissä lopuissa – olisiko aika miettiä, mitä voisimme yhdessä tehdä paremmin?