Ajattelin, että en sano mitään tästä Hanna Sumarin pahasta mielestä, jonka hän blogissaan ilmaisee suomalaisia perheitä kohtaan.
Hannalle ensiksi tiedoksi, että olen käynyt lapseni kanssa ravintolassa. Vain siten siellä oppii käyttäytymään. Sitä pitää ja saa harjoitella. Ravintolaruokailu on perheen erityinen juhlahetki, vaikkapa lomalla. Aina kaikki ei ole mennyt täydellisesti. Lapsi on vinkunut pöydästä pois, maito on kaatunut ja sen semmoista. Lapseni on myös itkenyt ravintolassa ja muistaakseni myös heittänyt ruokaa lattialle. Se oli noloa. Toruimme lasta. Joku taisi katsoa meitä. Mutta koska poikani silloinkin valloittavasti hymyili tarjoiljalle ja sanoi ”kiitos”, saimme kai synninpäästön.
Olen väsynyt siihen, että Suomessa suosituksi päätyy puhe, jossa ilmiöt kärjistetään, maalataan niiden ympärille mustan ja valkoisen kehä ja täräytetään tarpeeksi terävästi, että ”nyt kuulkaa te ette kyllä osaa teidän lapsianne kasvattaa”.
Sumari sanoo, että lapsi saa itkeä ja raivarit on normaaleja. Mutta ravintolassa niitä ei saisi kuulua. Häh? Entä jos vaan kuuluu?
Missä ihmeessä on perheiden kannustaminen, vanhemmuuden taitojen tuki, yhteinen arvostus kotien erilaista elämää kohtaan? Missä on ymmärrys siitä, että lapset ovat erilaisia, erityisiä? Missä on ymmärrys siitä, että aikuinen voi vanhempana myös aika ajoin epäonnistua – eikä se vähennä arvoa siltä, että vanhemmuus totisesti on rooleistamme tärkein.
Lapset kuuluvat julkisiin tiloihin, ihmisten keskelle. Lapset saavat näkyä, kuulua ja olla olemassa. Vanhempien pitää saada kokea, että vaikka meidän perhe ja penska ei oo täydellinen, mekin kelvataan, saadaan tulla ja olla yhdessä muiden kanssa.
Ja kyllä, se vaatii niiltäkin aikuisilta, jotka eivät ole lapsen kanssa liikenteessä, vähän enemmän sietokykyä ja toleranssia.
Voisiko Hanna Sumari kertoa blogissaan joskus myös niistä lapsista, jotka ovat käyttäytyneet kivasti tai vanhempien onnistuneista kasvatuskokemuksista? Voisiko olla niin, että kotikaupunkini perheiden ravintolapäivän ”maanpäällisen helvetin” ja ”pään viiltävän kivun” Hanna Sumarille toteuttaneet perheet ovatkin ihan kivoja ja hyviä ihmisiä ja sitten illalla ravintolareissun jälkeen kotona keskustelleet lasten kanssa siitä, mikä meni päivässä pieleen ja missä lapset myös onnistuivat.
Jos vaikka ensi kerralla menisi paremmin.
Hanna Sumarin blogiteksti:
http://blogit.apu.fi/hannasumari/
